Perheyhteisön tuesta; lastensuojelun ja terveydenhuollon tuen piiriin

Varhaislapsuudesta jää mieleen hetkittäisiä välähdyksiä, jotka jälkikäteen tuntuvat juuri välähdyksiltä, vaikka muistikuvissa voit muistaa kaikki yksityiskohdat hyvinkin tarkasti. Hassua on, että sama hetki voi olla välähdyksen omainen, mutta toisaalta se voi kestää ikuisuuden. Lapsen läsnäolo, tutkiskeleva asenne ja hetkessä eläminen, vaikka kaiken ympäröisi pelko, on hämmästyttävää.

Hetki kun kävelet kerrostalon ovelle, palaat kotiin ja huomaat jälleen ovessa reiän, ihmisen kokoisen reiän. Ehdit tarkastella kaikki yksityiskohdat miettien, mikä sen on tehnyt ja miksi se on tehty. Et voi tietää, koska sen hetken, jolloin reikä syntyi, vietit alakerran ihmisten luona, ihmetellen miksi olen täällä. Näitä reissuja oli ollut aiemminkin ja aina jokin oli muuttunut sillä aikaa, kun palasit kotiin. Joka tapauksessa kotiin oli mukava palata, koska siellä oli rauhallista. Yleensä sieltä puuttui kaikki muut ihmiset, paitsi äiti ja alakerran mukavat ihmiset.

Lapsena ei voi aina ymmärtää miksi joskus on lähdettävä kiireellä jonnekin. Sitä vain lähdettiin ja sitten palattiin. Saattoihan se lähtöä edeltävä hetki tuntua hassultakin ja erikoiselta, jos isä heitteli tavaroita parvekkeelta alas. Oli hassun näköistä katsoa ja miettiä miksi kenkä lentää kauemmas kuin vaatteet. Tai miten ilmakiväärillä voi ampua myös kuivia appelsiinin kuoren palasia. Kyllähän ne tuntuvat kipeältä, vaatteenkin läpi, vaikka jotakin hauskaa ja leikinomaista siinä täytyy olla koska muut nauravat. Siispä se naurattaa itseäänkin.

Tämän päivän yhteiskunnassa edellä mainittuun tarinaan liittyisi tiiviisti mukaan myös lastensuojelu, psykiatria, turvakoti, rikosuhripäivystys ja muita viranomaispalveluja. Erilaisia viranomaispäätöksiä, lastensuojelu ilmoituksia, huostaanottoja, kiireellisiä sijoituksia, sijaishuollon palveluja, avohuollon tukitoimia sekä monia muita yhteiskunnan keinoja suojella lasta ja perhettä.

70- luvulla ainut viranomainen, joka kyseisissä tilanteissa oli tarjolla, oli poliisi, joka tyhjensi asunnon, jotta sinne saattoi turvallisesti palata, joksikin aikaa. Se mikä silloin toimi tilanteen ratkaisijana ja turvana, oli välittävä ja erityisesti rohkea perheyhteisö, joka seurasi aikansa tilannetta ja päätti toimia. Useasti olen itse pohtinut sitä, onko nykyinen perheen ja yhteisön tuki enää siinä asemassa, kuin se on joskus ollut. Pystyykö yhteisö tukemaan riittävästi perhettä, silloin kun he kohtaavat vaikeuksia. Onko kaikilla perheillä riittävää ja välittävää yhteisön tukea ympärillä. Mielestäni ei ole.

Tämä taas lisää mielenkiintoani pohtimaan asiaa siitä näkökulmasta, että onko tämän päivän yhteiskunnan tarjoama laaja viranomaistuki, synnyttänyt tuen ulkoistamisen kulttuurin. Vai onko yhteiskunnan, perheiden ja yhteisöjen rakenne muuttunut niin radikaalisti, että nyt lähin apu on viranomaisten tai terveydenhuollon tarjoama apu.

Tärkeintähän tässä mielestäni on se, että alussa mainitsemiini tilanteisiin puututaan, ja lasta sekä perhettä suojellaan kaltoinkohtelulta. Rakennetulle järjestelmälle on mielestäni suuri tarve ja se toimii pääsääntöisesti hyvin. Mutta silti koen, että parannettavaa ja kehitettävää on vieläkin. Miten saisimme järjestelmän vieläkin toimivammaksi ja tehokkaammaksi? Tärkeänä lähtökohtana tulisi olla perheiden, sekä kaikkien heitä auttavien ja tukevien tahojen yhteistyö ja arvostava vuorovaikutus. Tämän tulisi tapahtua siten, että koko perheyhteisö olisi asian keskiössä. Yhteistyö ja tiedonsiirto eri toimijoiden välillä tulisi olla saumatonta sekä ajantasaista, tietojärjestelmiä myöden. Riittävän hyvää ja ajantasaista tiedonkulkua sekä yhtenäisiä tietojärjestelmiä ei ole mielestäni vieläkään käytössä. Tiedonkulun haasteet ja sitä kautta väärinymmärrysten välttäminen, vaatii vielä asioiden ja toimintojen kehittämistä. Kehitettävää siis vielä riittää. Mutta mielestäni ollaan matkalla kohti turvallisempaa arkea.